Ei ole, ei voi olla....... mulla on synttärit silloin ja muutenkin..... viime vuonna koin elämäni suurimpia elämyksiä ja onnen hetkiä juuri marraskuussa kun saksassa oleilin...... ja nyt tänä vuonna, voipi hyvinkin olla että "hän" astuu vahvasti ja kokonaisvaltaisesti osakseni elämää.

Kuluneen vuoden olen siis aktiivisesti deittaillut ehdokkaita ja välillä epätoivoiseksikin heittäytyen huutanut omaa kaipuutani, jota kukaan ei ole kuullut. "Hän" löysi minut ohitse kaikkien palveluiden, lähestyi minua epätavallisen suoraan ja omana itsenään ja minä hölmlö epäilin. Kahteen kertaan siirsin deittejämme hamaan tulevaisuuteen kun oli vain tunne ettei tuo nyt ole mitään. Mutta "hän" oli sitkeä ja antoi ajan kulua ja otti aina uudelleen yhteyttä.

Lopulta tapasimme, hän tuli pikaiselle kahville kotiini, tapa jota kaikki deittipalvelut kieltävät tekemästä, mutta niin se vain meni. Ja kun hän seisoi siinä oveni takana, tiesin että siinä on "hän", hän jota olen etsinyt ja odottanut ovelleni tulevaksi. Istuimme sen klassisen parituntisen keittiön pöydän ääressä ja juttelimme, juttelimme ja juttelimme....... "hän" oli avoin oma itsensä, näytti kuvia kodistaan, eläimistään ja kertoi harrastuksistaan ja työstään. Oli vain niin tavattoman luonnollista.

Lähtiessään "hän" melkein lupaa pyytäen uskalsi suudella minua, minun nojatessa veskin oveen...... eikä siitä loppua meinannut tulla, mutta lopulta hän lähti, jätten jälkeensä ison, ison aukon. Ja jo muutaman minuutin kuluttua lensi tekstiviestit ja tiesin hänenkin tuntevan samoin. Me olimme molemmat myytyjä.

Mutta meitä koeteltiin, työ jota hän tekee vaati kohtuutonta panostusta, juuri nyt, kun olisi ollut muuta tähdellistä tehtävää. Ja sen seurauksena hän sairastui pahasti, keuhkokuumeeseen, josta toipuminen oli hidasta ja tuskallista. Hermostuin ja kuvitteliln hänen vain keksivän tekosyitä kun ei uskalla suoraan sanoa etten kiinnosta..... luulin hänen olevan samanlainen kuin exäni, sillä tuntui käsittämättömältä että joku ihan oikeasti tarkoittaa mitä sanoo.

Ja kun minä hermostun, saan aikaiseksi epätoivoisia tekoja. Pistin hyvin orastaneen jutun poikki, koska en saanut sitä huomiota jota olisin kaivannut. Hän hämmentyi, kipuloi ja sairasti kerta toisensa jälkeen. Kului viikkoja, minä deittailin ja kaipasin ja yritin unohtaa mutta en pystynyt. Eräänä torstaina saunan lauteilla tein tilinpäätöstä missä nyt menen ja mitä haluan tulevalta. Tajusin että haluan hänet, hyvistä aikomuksistani huolimatta en ollut häntä pystynyt unohtamaan joten laitoin tekstarin "Haluatko vielä tavata". Sain vastauksen salamana ja lopulta hän tuli yöksi luokseni.

Puhuimme, koskettelimme, hengitimme toistemme hengitystä ja nautimme vain hetkestä. Lopulta hänen piti lähteä ja jäin ikävään....... jota kesti tuskalliset 10 päivää, hän vain oli hiljaa. Minä menetin hänet uudelleen. Kunnes sain viestin, oli hirvimetsää, töitä ja sairautta edelleen. Hän soitti, ääni käheäni mutta niin läheisenä. Sovimme että tämä ei jää tähän, vaikka kohtalo sairaudella yrittääkin kärsivällisyyttämme koetella.

Nyt sydämenkuvat silmissäni kudon slipoveria, ettei kylmyys enää toistamiseen häntä sairastuta ja ole lempemme tiellä. Kudon jokaisen kaipuun ja ikävän tunteen tähän kudelmaan, joka toivon mukaan joskus valmistuu....... ja viimeistään silloin olemme selvittäneet nämä alun kiemurat ja esteet jotka niin ärsyttävästi onnemme tiellä oleilevat.

Takana on puolisen vuotta aktiivista nettideittailua ja olen todellakin monia kokemuksia rikkaampi, viisaampi ja lievästi skeptisempi kuin ennen tätä kokemusta.

Seikkailuni deittailun maailmassa jatkuu...

Se vuorotyöläinen jota sittemmin puhuttelen nimellä "Kaappi" oli sitkeä ja lopulta saimme sovittua deittipäivämäärän. Voi luoja kun jännitti ja oli kutinoita vatsanpohjassa. Mutta ihan loppumetreillä Kaapilla meni pupu pöksyyn ja työkiireisiin vedoten (tätä en hetkeäkään uskonut) hän perui tapaamisen. Kerran soitin perään ja kun en saanut vastausta, niin tyylilleni uskollisena katosin. Olin kuin puulla päähän lyöty, miten tässä näin pääsi käymään?

Kaapin tiedot ja kuvat deletoitiin kaikkialta ja aloitin systemaattisen projektin nimeltä "Unohda jo se penteleen Kaappi - IKEA on keksitty!". Jatkoin deittailua, kävin treffeillä mutta kummasti jatkuvasti vertasin näitä muita ehdokkaita häneen joka mulle liki oharit teki. Päätin lopulta lopettaa koko deittailun, poistin profiilini palvelimelta ja jäin vain enään parin kanssa sähköpostittelu asteelle.

Lisäksi odottelin josko Hra Komeaakin komeampi ottaisi yhteyttä lomamatkansa jälkeen, vaikkakin vähän ennustelin jo etukäteen että näin ei tule käymään. Siinähän se lauantai päivä meni touhutessa ja tylsistymistään järkevään toimintaan purkaen. Kunnes klo 21:55 alkoi kännykkäni hälyttelemään, tuli tekstari toisensa perään jotka viestittävät samaa. Siellä Kaappi vakuutteli ettei saa minua mielestään, olen tehnyt vaikutuksen jne...... ja kaikki tämä yli kuukauden total hiljaisuuden jälkeen. Olin hyvin HYVIN hämmentynyt, missäs nyt mennään?

Tuli kuvaa ja kaikkea. Lopulta sanoin, että mitä sä kiusaat mua. Ole tosissasi tai unohda minut!  Ja siitähän tuo innoistui todistelemaan että tosissaan on. Kävin aikamoisen "henkisen kasvun itseni kanssa", sillä vielä 10 v. sitten olisin vain todennut "sulla oli tilaisuutesi, mokasit sen, sorry, katoa!".  Mutta jotain tässä Kaapissa vain on joka vetää puoleensa. Päässäni alkoi soimaan Johanna Kurkelan Rakkauslaulun kertsi:

"Sä olit vaara liian suuri kiertää,
liian houkuttava ohittaa."

Ja niinpä suostuin uudelleen mukaan samaan rumbaan. Nyt on seuraavat treffit sovittu ja katsotaan miten tässä oikein käy. Osoittautuuko Kaappi täysin läpimädäksi jota ei mitenkään voi eloon saada, vai olisiko tässä ehkä lopultakin se Deising-Kaappi only for me!

Ympäristön "painostuksesta" eroni jälkeen laitoin nettideitti-ilmoituksen ja ompas ollut hauska kuukausi.

Mukaan on mahtunut n. 800 yhteydenottoa, joihin vain murto-osaan olen reagoinut mitenkään. Olen kokenut tämän kuukauden ihanana itsetunnonkohotus-kurssina. Olen nauttinut huomiosta jota olen saanut ja asiallisella linjalla vastaillut asiallisille lähestyjille. Epäasiallisille olen jopa lyönyt luun kurkkuun, tai jättänyt kokonaan kommentoimatta ja näitä on sitten riittänyt.

Huiminta olivat ne kolme ehdokasta jotka lähestyivät (kukin vuorollaan) profiiilani englanninkielllä...... ja kun sitkeesti kieltäydyin kirjoittamasta muuta kuin suomea, sillä minusta äidinkieli on tunteiden kieli, joten en lähde lirkuttelemaan englanniksi. Mutta nämä sankaritpa lirkuttelijat, voi luoja ja miten. Siinä jäisi parhainkin runoilija reilusti alakynteen. Siinä sitä tunsi itsensä maailman ihanimmaksi olennoksi jota tämä hurmuri (poikkeuksetta tosi karismaattisen näköisiä tyyppejä) ja prinssi oli koko elämänsä odottanut. Mutta jotenkin alkoi pienet hälytyskellot kilkattamaan ja pistin Hra Googlen töihin ja sieltähän ne lauseet löytyivät. Deitti-Spammi-sivustolta. Kun tutkin asiaa niin saman nimisistä herroista siellä varoiteltiinkin. Joten olin siis päätynyt deitti-huijareiden "uhriksi". Tosin tämä uhri ei ottanut asiaa tosissaan, enkä jäänyt odottamaan rahapyyntöjä.

Ja sitten oli nämä muutamat ihan vakavasti liikkeellä olevat. Hankin nimettömän PrePaid liittymän ja aloitimme tekstarit ja puhelut. Yhden kanssa ei synkannyt lopulta oikein mitenkään, ei vaan ollut mun oloinen ihminen. No minä sitä hänelle oisin kai ollut, kun sain hänestä häirikön postiini ja puhelimeeni. Mutta Spämmi-suodattimet käyttöön ja homma hoidettu. Sen verran ovela tämä sankari vielä oli että hankki itselleenkin nimettömän liittymän ja sitä kautta yritti uudelleen, mutta spämmilistalla sekin nro nyt on.

Jäljelle jäi kaksi, toinen sellainen rauhallinen hissukka, tavallinen, vähän maailmanmurjoma, jolle en ole lupaillut mitään, mutta sähkiksiä ja kuulumisia oli kiva vaihtaa. Mutta ei sillä tavalla naista hurmata.

Se toinen eteni hiljakseen, vuorotyöläisen pitkäjänteisyydellä ja nyt tuntuu kuin maha menisi mullin mallin, sydän jyskyttää ja jotain muutakin on tapahtumassa. Nämä tunteet otan aitona vastaan ja kuuntelen niitä. Onko tämä vain itsetunnon kohotusta vai aitoa tunnetta tätä menninkäistä kohtaan? Aika sen näyttää, mutta rehellinen aion olla koko ajan.

Aluksi se oli ihastusta, siitä että joku kiinnittää huomiota minuun ja näkee minussa jotain pitämisen arvoista. Sitten se pikkuhiljaa muuttui, tässä ihmisessä onkin jotain vielä enemmän. Ehkä hän ymmärtäisi sen timantin sisälläni ja osaisi arvostaa sitä kuinka tehokkaasti olinkaan sen osannut piilottaa. Aloin uskoa sinuun, aloin uskoa meihin. Herätit tunteeni ja minä vastasin täysillä sinun kutsuusi. Annoin sinun tutkia ja tutustua ja olla utelias naisen kehon suhteen. Minä nautin siitä kuinka etsit ja löysit minusta yhä uusia puolia ja eroottiset tunteeni voimistuivat. Sinun halusi herätti minun haluni ja koin jotain yhteenkuuluvuutta, josta aiemmin olin vain haaveillut.

Päivän uutinen http://www.iltasanomat.fi/elokuvat/Jussi%20Lampi%20lihotti%20Vares-rooliaan%20varten%2020%20kiloa/art-1288367895652.html herätti ajatusta suhtautumisesta kiloihin ja lihavuuteen.

Jutussa kerrotaan Jussi Lammen rajusti lihottaneen itseään roolisuoritusta varten. Lähtökohtaisesti jutun henki on ylistävä, kannustava ja ihannoiva, ajatella mikä urotyö, ehdoin tahdoin nyt lihottaa nyt itseään roolia varten.

Mutta ajatellaanpa toisin. Jos Jussi Lampi olisi vaikka työttömänä ja hän kertoisi tai hänen huomattaisiin lihonneen samaiset 20 kiloa, voi mikä  poru ja syyttely siitä tulisikaan. Kuinka se Jussi nyt on päästänyt itsensä noin huonoon kuntoon.

Loppukaneettina todettakoon että minunhan ei tarvitse lihottaa itseäni, se tapahtuu ihan itsestään, vain elämällä normaalielämää. Mutta nyt viimeisen puolen vuoden aikana olen LAIHTUNUT 20 kg. Tästä omaan piikkiini voin ottaa 12 kg ja loput menee taannoisen saksanmatkan ja Földiklinikan eduksi.

Tämä päivä on ollut täynnä suuria positiivisia tunteita. Heti aamusta 6:30 sain puhelun sukkaleideiltä että uudet sukkani ovat saapuneet, ja sovimme että menen heidän luokseen heti kun 7:15 jalkani ovat mitattu. Tuo mittaus tehtiin tullessani ja nyt lähtiessäni. Siitä laskettiin arvoja joiden tulos on se, että minusta on lähtenyt nestettä huima 5,3 litraa. He pitivät tulosta erittäin hyvänä, lipödmastani huolimata.

Seuraavaksi siis mittaleidien luokse, joilta heti aluksi pyysin anteeksi edellistä itkukohtaustani, mutta he sanoivat ymmärtävänsä että tunteet ovat vahvast mukana näissä asioissa. Ei siis muuta kuin uutta putkeen ja uusien sukkien kokeiluun. Päälleni puettiin siis polvisukat ja legginsit, ja minä + kaksi naista saimme hikipäässä repiä ja riuhtoa niitä jalkoihin ja kyllä ne lopulta istuivat tosi hyvin. Jalkoihin tuleva tasainen paine antaa uskomattoman vakauden tunteen ja jalkojen väsyminen pieneni huomattavasti. Tämä yhdistelmä toimii, mutta en vielä tiedä miten yksikseni ne saan päälleni perjantai-aamuna :-)

Kun sukat ja housut oli jaloissa meni toinen lady vakavaksi ja alkoi selittää että Jobbs-sukkatehdas ja Földiklinikka ovat päättäneet antaa minulle lahjaksi toiset sukat ja housut, eli joudun maksamaan vain yksistä sukista. Muutamaan kertaan tankkasin että ymmärsinkö nyt oikein ja lopulta meinasin pillahtaa itkuun pelkästä ilosta. Tähän sukkaleidien johtaja totesi, että olet ymmärtänyt väärin, ei sinun tarvitse itkeä joka kerta kun tähän huoneeseen tulet . Siis uskomattoman hieno teko ja arvoltaan huimat 785€..... olen sanaton.

Sitten vuorossa olikin itsesidonta kurssi jossa sama tunnetila jatkoi. Opettaja kehui jokaista sidotaani ja sanoi minun olevan luonnonlahjakkuun, joten hieman olen epäileväinen josko hän hieman liioitteli. Jokatapauksesa sidonnat meni hienosti ja koin onnistumisen hetkiä ajoittain. Ehkä tää toimii sittenkin.

Sidontakurssilta singahdin aamiaiselle jonka jälkeen huoneeseen kiireellä rullaaaan loppuja siteitä Andreaa varten. Mutta ennen sitä oli vielä lääkärin lopputarkastus ja tapaaminen. Kun menin hoitajien huoneeseen kertomaan että olen paikalla, sain käteeni kukkamaljakon jossa kaunis oranssinen ruusu ja synttärionnittelut. Tänään on tosiaan synttärini ja hoitajat näin konkreettisesti sen huomioivat. Lisäksi missä tahansa klinikalla kulkiessani törmäsin hoitajiin he muistivat synttärini ja onnittelivat kukin omalla kauniilla tavallaan. Olen otettu

Lääkärin lopputarkastuksessa mukana oli 2 lekuria, koska hoitava lääkärini ei puhu englantia niin hyvin että pystyisi selviytymään tilanteesta (venäläistä alkuperää). Siellä sama suitsutus jatkui. Tuloksiani kehuttiin tämän tästä, kerrottiin että kaikki palaute minusta kertoo sitoutumsesta ja vahvasta osallistumisesta hoitoon ja siksipä tuloksia näkyy enemmän kuin he odottivat. Lisäksi sain hyvin henkilökohtaisia ohjeita tulevaisuutta silmällä pitäen, mutta niistä ehkä myöhemmin. Vesijumppaharrastustani pidetiin erittäin hyvänä ja hoitoja tukevana toimintana. Suomessa he suosittelevat kahta hoitokertaa viikossa, jonka toki toivoisin toteutuvan, mutta aika näyttää. Kaikenkaikkiaan olin sellaisessa kehujen kerhossa ette uskoa saata. Kai mä sitten olen tehnyt kaiken oikein ja riittävästi, vaikka jatkuvasti mulla on ollut tunne että pitäisi jaksaa enemmän, mutta kun ei jaksa.

Lekurin jälkeen äkkiä kamat kainaloon ja Andrean luo sidoksille. Hän yllätti minut synttärilaululla, omalla erikoisella aksentillaan ja tuntella. Kyllä minua nyt huomioidaan. Sain itse päättää pidänkö uudet sukat ja housut päälläni loppupäivän vai otanko sidokset ja valitsin sidokset. Joten ahkeran tunnin uurastuksen jälkeen olin valmis lounaalle ja lounaan jälkeen tuolijumpalle ja isojen ihmisen jumpalle, jossa sainkin hikoilla oikein olan takaa. Jumppien aikana sain vihdoin otetuksi Kaijan artikkeliin jokusen kuvan jumppaajista, toivottavasti onnistuivat hyvin.

Ja siinä oli virallinen ohjelma. Hetken hengähdettyäni vielä tempaisin ja kipittelin tuohon lähimarkettiin tuliaisostoksille ja ostin samalla tarjottavaa niin hoitajien huoneeseen kuin muisto ja kiitos Andrealle näistä kahdesta aktiivisesta viikosta.

Sitten lepäilyä ja illallinen, jonka teemana oli Malikan (uzbekistanista) viimeinen ilta. Hän lähtee huomen aamulla kohti seuraavaa nuorten kansainvälistä hoitolaa, jossa hänen jalalleen yritetään vielä tehdä jotain. Kotiin Uzbekistaniin tämä nuori 14 -vuotias sydämellinen neito matkustaa vasta helmikuussa, oltuaan poissa kotoa huikeat 6 kk. Mä en kestäisi. Annoin hänelle pienen lahjan ja toivottelin hyvää matkaa ja onnekasta tulevaisuutta. Tulkkina toivotuksilleni toimi pöytämme englantia puhuva Isolde. Joka kutsuikin minut huoneeseen hetkeksi juttelemaan ja siinä se alkuilta menikin.

Huomen aamulla vaadin vielä viimeisen punnituksen, sillä tahdon tarkan tiedon tänne jättämistäni kiloista, joten jännätään vielä yksi yö ja sitten pääsenkin jo pakkauspuuhiin :)

Tämä viimeinen tiistai-aamu lähti aikasin liikkeelle kun tietojeni mukaan itsesidontakurssi alkaisi jo klo 7:30. Sitä ennen pitäisi ehtiä aamupesut ja siteiden rullaukset, joihin yhteensä menee liki 2 h. No olin siis ajoissa liikkeellä ja kun opettaja tuli paikalle, hän selvitti että klo 7:30 alkaa käsien sidontakurssi ja vasta klo 8:15 aloitetaan jalkojen kanssa. Eipä siis muuta kuin takaisin päärakennukseen (jossa asun) ja rauhalliselle aamiaiselle.

Pöytäämme tuli eilen uusi saksalaisnainen ja ilokseni hän puhuu oikein hyvää englantia. Hän on jonkinlainen laboratorion esimies ja joutuu työssään lukemaan paljon englanninkielisiä juttuja. Puhumista hän ensin arasteli mutta nyt jo homma sujuu oikein mallikkaasti. Näin sain odotteluajaksi mukavaa englantiapuhuvaa seuraa ja aamiaisen siinä sivussa.

Itsesidontakurssi taas oli hyvin mielenkiintoinen ja antoisa. Meitä oppilaita oli vain kolme kappaletta ja minä pääsin mallinukeksi, jolle ope teki ensin mallisidoksen nilkkaan asti, se otettiin pois ja sitten piti yrittää itse perässä. Ja tämä eka kerta ilman väliin tulevaa vaahtomuovia. Kun tästä haasteesta selvisimme niin vaikeusastetta lisättiin ottamalla vaahtomuovi mukaan ja johan alkoi ongelmia ilmaantua. Aikamoisiin kiemuroihin sitä sai taipua, mutta lopulta sain kuin sainkin aikaiseksi nilkkaan asti ulottuvan, ihan mallikkaalta ja tasapainoiselta näyttävn sidoksen. Tosin kun ope purki sen pois, niin siellä yhdessä kohdassa oli vähän kyseenalaista toimintaa, mutta laitetaan se aloittelijuuden piikkiin. Ja tässä oli päivän annos. Huomenna jatkamme nilkasta ylöspäin, mielenkiintoista.

Itse opettaja on hyvin räväkkä ja erittäin hyvää englantia puhuva pitkä ja näytävä nainen. Hän viljelee paljon huumoria ja samalla kovan lempeällä kädellä, ihan kädestä pitäen opastaa meitä sidonnan saloihin. Olen tyytyväinen että päätin osallistua tähänkin mahdollisuuteen.

Sidontakurssilta tulin tunniksi huoneeseen ja vauhdilla rullailin loput siteet valmiiksi Andrealle, jonka luo seuraavaksi kävi matkani. Ja kaikki meni ihan vanhan kaavan mukaan, ensin lymfaterapia ja siten sidokset ihan nivustaipeisiin asti. Ja kun minut oli jaloista Mchelin-ukoksi kapaloitu jatkui matkani kohti jumppasalia ja fysioterapeutin tapaamista. Jälleen hän harjotutti minulla portaiden kävelyä ja laskeutumista ja jalkojen nostelua oikealla tavalla. Kumma miten rankkaa moinen voikaan olla, ihan hiki siinäkin tulee.

Vasen polveni, josta aikoinaan nivelsiteet katkaisin ja jossa nykyään on vielä nivelrikkoakin, alkoi oireilemaan kesken fysiojumpparin opastuksen ja eräs liike ihan suosiolla jätettiin tekemättä. Ja kun kuitenkin yritin olla reipas ja sinnikäs, niin onnistuin aktivoimaan viikonloppuna vaivakseni saamani alalapaluun kivun. Tunsin olevan tosi rampa ja raihnainen lounaalle nilkuttaessani. Lounaan jälkeenhän vuorossa olisi ollut jumpat, mutta kävin hoitajien luona kysymässä helpotusta selän vihlontaa ja paikalla sattui olemaan fysiojumpparinikin, joka välittömästi pisti minut tän päivän liikuntakieltoon ja selkään levitettiin jotain liminenttiä. Eli loppu päivä meni ottaessa rauhallisesti.

Mutta sen verran ulkoilin, että pääsin nappasemaan muutaman kuvan lumisesta Hinterzartenista, sillä viime yönä tänne satoi n. 3-5 cm lunta, joka on kestänyt koko päivän. Puut ovat kuin sokerikuorrutettuja ja koko maisema valoisa ja hohtava, vaikka aurinkoa ei näkynyt koko päivänä.

Huomisen ohjelma on kanssa hieman haastava kun ohjelmassa on jalkojen loppumittaukset, vika lääkärintarkastus, lymfahoito ja siteet, fysiojumppari ja jumpat...... huh heijaa on siinä päivälle touhua ja tuhinaa. Huomisiiiiiiiiiin!

Tänään pääosan päivän tapahtumista on varastanut uudet hoitosukat ja –housut. Heti aamusta sain puhelun että ekat sukat ja housut ovat tulleet ja sovimme klo 9.00 niiden päälle pukemisajan. Menin paikalle sovittuun aikaan ja siellä kaksi tehokasta naista puki päälleni ensin hoitonilkkasukat ja sitten leggins-pituiset tiukkaakin tiukemmat hoitohousut. Pukijani puhistessaan housuja päälleni kysyivät että onko mulla miestä joka voisi auttaa näiden pukemisessa? Tähän totesin että on, mutta hän nukkuu sikeästi 2 h pidempään kuin minä aamuisin, joten mun täytyy opetella nää itse saamaan päälleni. :) Siinä sitä sitten naisenergian voimin yhdessä hymyiltiin tilanteelle.