Uskottava se on. Verenperinnölle ei voi mitään, se huutaa tilaansa ja yhtenä kauniina päivänä huomaat tekeväsi samoin kuin äitisi, äänesi kuulostaa häneltä ja jopa käsiesi liikkeet ovat kuin äidin ennen muinoin.

Minun äitini oli maailman paras, tietysti, mutta ennenkaikkea hän oli maailman paras kutoja. Hänen käsissään lanka muuttui käyttötaideteoksiksi. Tavallisista lapasista tuli päivän piristys ja voi sitä kuvioiden määrää jota hän tavallisiin villapuseroihin loihti alkaen Batmanmerkistä ja päätyen inkkaripäälikön kuvaan.

En sitten tiedä, johtuuko oma puikkojen pakoilu tuosta äidin pätevyydestä, omasta laiskuudesta, vai kouluaikoina opettajan tehokkaasta lannistamisesta, mutta kutominen ei vaan koskaan ole ollut minun juttuni. Siksipä iso ongelma alkoi uhkaavasti lähestyä lintukotoamme, kun Heron viluvarpaat olivat tulleet tienpäähän joten jotain oli tehtävä.

Viluvarpaat ovat muistaakseni ruotsalaisen ohjeen mukaan kudotut sukan ja tossun välimuoto jossa kahdella langalla loihditaan lämpimät, kestävät ja kauniit sukat, joissa kulkee ikäänkuin pystyraidoitus kautta linjan. Epätoivoisista etsinnöistäni huolimatta ohjetta viluvarpaiden tekemiseen en ole löytänyt, mutta toiveikkaasti ajattelen että suurella rakkaudella tekemäni tavalliset villasukat varmaan ajavat saman asian, joten ei muuta kuin hommaan.

Netistä löytyi tavallisen villasukan ohjeet, äidin jäämistöstä sopiva määrä lankoja ja puikkoja ja siitä sen sitten lähti.

Hämmästytin itseäni muistamalla kuinka silmukat luodaan ja kuinka oikein ja nurin saadaan aikaseksi. Edellisestä tapaamisesta puikkojen ja lankojen kanssa kun on jo kolmisenkymmentä vuotta aikaa, joten mitään itsestäänselvyyttä tässä ei olla luomassa.

Tässä ensimmäisen illan tulos..... Nyt pitäisi sitten päättää tehdäkö vahvistettu kantapää vai ei, kunhan vielä ymmärtäisin ohjeita että tajuisin mistä oikein on kyse. Jännityksellä itsekin odotan miten tässä oikein käy.

Ja toki laadunvalvonta on myös paikalla.