Seuraavat pariviikkoa meni hitaasti, onneksi metsätyömiehen sukulaiset asensivat hänen koneelleen Skypen, joten illat meni koneella notkuen ja jutellen. Kuinka paljon asiaa sitä voikaa olla?  Sillä seurauksella että kodinhuollolliset asiat jäivät hieman retuperälle, mutta tärkeysjärjestys nyt oli vain muuttunut.

Koitti SE perjantai ja illalla myöhään starttasin Lucian, suuntana Helsinki-Vantaan lentokenttä. Siellä oli puolikuollut tunnelma, ihmisiä vain muutama ja osa jopa nukkui aseman penkeillä. Oli aika absurdi fiilis mutta näyttötaulut kertoivat koneen Frankurtista tulevan jopa ennen aikojaan. 

Kone laskeutui, porukkaa alkoi pukkaa ulos, muutamia oli vastaanottajat vastassa, suurin osa vain livahti äkkiä ulos ovista ja takseihin. Lopulta ulos pelmahti miehistö iloisesti rupatellen ja liukuovet sulkeutuivat piiiiiitkäksi aikaa. Hetken mieleen näpähti epäilys, että mitä ihmettä mä täällä odotan? Tuleeko sieltä kukaan? Tunnistanko häntä? Entä jos se onkin jotain muuta kuin miltä on antanut tuntea? jne. Miljoonat ajatukset pyörivät päässäni, kunnes ovet uudestaan avautuivat ja lisää matkalaisia syöksyi ulos matkalaukkujen kera......ja siinä hän oli. Juuri sellainen ruutupaitainen, parta leukaa peittävä rantarosvo kuin jota odotin. Itse odotin tietysti vähintää tervetulohalausta, mutta miehellä oli kiire tupakalle, joten ei muuta kuin parkkimaksuautomaatin kautta ulos ja Lucialla kotia kohti.

Olihan se jännää, erilaista, jotenkin pelottavaakin, mutta samaan aikaan tajusin jonkin kumman rauhallisen turvallisuuden tunteen leviävän mieleeni. Tässä oli hän jota oli etsinyt, ja joka piti nyt sitten tuottaa 1500:n kilometrin päästä asti nähtäväkseni, että uskoisin sen mitä sydämeni jo tiesi.

Sen  suuremmitta paljastuksitta totean että viikonloppu meni ihan liian nopeasti. Ja jälleen olimme lentokentällä. En pidä jäähyväisistä, tahdon aina lähteä  nopeasti ja ilman suurempia seremonioita. Niinpä nytkin vain jätin hänet lentokentän terminaalin oville, halauksin ja suukoin, itku silmässä.

Hänen kotiuduttua alkoi armoton viestittely ja soittelu ja ikävään tuntui olevan vain yksi ratkaisu, uusi tapaaminen niin pian kuin mahdollista. Hän teki omia suunnitelmiaan ja lähetti kuvan asuntoautosta jota oli lähtemässä ostamaan, se vanha kun oli pikkasen pieni meikäläisen mitoille. Häkellyin ja olin ihmeissäni, minunko takia? Ja olin nousta seuraavaan koneeseen kohti saksaa ja tulevaisuuttani.

Mutta olin kuitenkin lomalleni jo pari juttua sopinut tekeväni, joten ne pitivät minut suomessa 19. heinäkuuta asti, mutta heti seuraavana aamuna, lauantaina aikaisin 6.30 lensin hänen luokseen......hänen ostamillaan lipuilla......oli pakko antaa periksi, ei voinut muuta :)

Viikonloppu meni jälleen kuin siivillä ja vaikka olosuhteet tämän rantarosvon kotona olivat kauniisti sanottuna sekavat niin silti tiesin että tänne kuulun. Paljon on tehtävää mutta sitten tehdään. Aloitimme uuden, tai siis meille uuden asuntoauton siivouksella, minä pesin ja puunasin sen sisältä päin, rakensin pesää kunnolla tuohon pieneen maailmaan jota Knalliksi nykyään kutsutaan. Rantarosvoni huolsi konetta ja moottoria, tutkaili mukaan otettavia tavaroita, ruokaa, juomaa, tarvikkeita sillä hänellä oli kokemusta asuntoautomatkailusta, minä olin ihan kokematon tässä maailmassa. Lopuksi pakkasimme kaikki liikenevät kolot ja nurkat täyteen tuliaisia suomeen vietäväksi, joista osa oli tilattuja toimituksia Jampan sukulaisille.

Maanantaina siirsimme paluulentoni syyskuun 25:lle päivälle, kauas kauas tulevaisuuteen, tai niin se silloin tuntui. Ja torstaina 25.7. lähdimme asuntoautolla kohti suomea. Ensimmäisenä päivänä pääsimme Puolan rajan yli reilusti ja juuri hämärän hetkellä löysimme ensimmäisen leiripaikkamme. Manu loi turvaa mieleeni, kun haukkuin hurjana yöllä samalle paikalle pysähtyneelle autolle, ja tiesin ettei meitä voisi yllättää niin kauan kuin tuo henkivartija on mukanamme.

Seuraavana iltanapäätimme leiriytyä aikaisemmin ja näin tapahtuikin, mutta tapahtui paljon muutakin........