Eihän se nyt niin iso asia ole, ei ainakaan pitäisi olla. Mutta kun ihmispolo on tapojensa orja ja "meillä on tapana" kuuluu kerran jos toisenkin kaikuvan ilmassa. Siksipä nytkin kipuloin ikävän kimpussa.

Meillä kun on tapana asua kaksi aikuista, mies ja nainen, rakas ja rakkaampi, Hero ja Teidi...... + Pikseli  ...... ja nyt on tuo toinen puoli kadonnut puukenkämaahan, Rotterdamiin asti, tekemään töitä onneton. Kotiin jäimme me "tytöt". Pikselin kanssa tässä nyt vuorotellen kuunnellaan narisevan autotallinoven ääntä ja määrätietoisia askelia rappukäytävästä..... "joko se nyt olisi?", muistaaksemme ettei se vielä, ei edes huomenna, eikä sittenkään.

Mikä tuossa ikävän tunteessa oikein on? Tässähän sitä ollaan jo ns. "vanha pari". Suurin huuma on ohitettu ja saavutettu liene jonkinmoinen seesteisyyden tila, johon aika ajoin etsitään tulta ja tulikiveä. Ja nyt kun muutamaksi yöksi ja päiväksi toinen katoaa työmatkalle, alkaa sellainen myllerrys sisuksissa, ettei pahemmasta väliä.

Ei sitä normi-iltanakaan sen suuremmin kylkikyljessä nyhjätä, vaan omia hommia tehden aikaa tapetaan, toki kommentoidaan ja välillä pussaillaankin ja kahvikupposet vierekkäin sohvalla hörpitään. Mutta nyt on vaan niin puolikas olo. Sitä jotenkin koko ajan etsii, odottaa ja kaipaa, vaikka hyvin tietää että kaikki on ok, kunnossa ja hyvin.

Mutta onneksi on Skype, mese, mailit ja kännykät. Ehkä me näiden kera selviämme tästä neljän yön erosta. Mieleen vain nousee valtava ihmetyksen tunne, kuinka Terhi ja Sami kestivät kuukausi tolkulla eroa toisistaan Samin Australian työmatkan aikana. HUI!!!