Eilen hoidon jälkeen nappasin pari kuvaa hoitohuoneesta, joten tässä vielä eiliseen aiheeseen liittyen tunnelmointia makusteltavaksenne.

P3110508_2-normal.jpg    P3110511_2-normal.jpg

Muuten tämä aamu on mennyt vähän ihmetellessä. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta jospa vaikka pitäisi vapaapäivän?!?! Tulipesän hoitamista kun tänään ei ole, sillä polttimo hoitaa sen homman.....puut täältä puualanyrittäjän kotipesästä pääsi loppumaan, mutta eikös tämä ole ihan normaali "suutarin lapsen kengät" -tilanne. Ehkä mä kuitenkin hoidan noi kissojen potta-asiat kuntoon...... ja jos sitten kävisi vielä viimeistelemässä sen vinokammarin kodinnuksen, sillä sinne on tulossa viikonloppuna vieras :)  Tervetuloa Satu! ..... ja samalla voisi laittaa Rubinjon hommiin olohuoneeseen, jonka sitten iltapäivällä voisi pesasta......no joo, ainahan sitä jotain keksisi ajankuluksi ;)


Eilen hoidossa juteltiin Danielin kanssa mm. työstä, hänen ammatinvalinnastaan ja työn nautinnosta sekä minun työhistoriastani. Ilolla kerroin lomakesuunnitteluajasta, josta todella tykkäsin ja jota täällä olen saanut uudelleen viritellä elämään, kun isännän "virmalle" olen muutamia blanketteja tehnyt. Mutta nykyajan lomakkeet ovat erilaisia, niissä on mukana toimintoja ja ominaisuuksia, joita pelkälle paperille tehdyssä lomakkeessa ei koskaan olisi voinut olla. Lisäksi juttelimme pitkät pätkät toisesta lempihommastani, taittamisesta, sitä kaipaan....kovasti.

Jäin kuitenkin miettimään työtä, työntekoa, työstä saatua palkintoa, palkkaan, mielihyvää, kehuja ja onnistumisen elämyksiä.

Totta on että työtä tekee saadakseen palkkaa ja pystyäkseen maksamaan elämisestä koituneet kulut. Niin minäkin tein, välillä onnistuen siinä paremmin ja välillä huonommin. Toinen tekijä on työstä saatu nautinto, se onnistumisen elämys, se että voi olla hyödyksi. Tällä puolella on mulle aina ollut erittäin suuri merkitys. Olen nauttinut siitä kun olen onnistunut tekemään jotain sellaista, joka tuo työnteettäjälle lisäarvoa, auttaa häntä omassa tehtävässään ja vielä jos se miellyttää työnteettäjän silmää ja on hänen ajatusten mukainen, olen ollut onnellinen ja kokenut onnistuneeni tehtävässäni.

Mutta viime vuosina työn tahti on muuttunut, vai muutuinko minä?  Elin läpi hurjan 90-luvun laman, jolloin tahti kiihtyi, tehtävät lisääntyi, väen vähetessä ja vaateiden kasvaessa. Ilmeisestikin silloin oli vielä jotain, josta puristaa kasaan se puuttuva osa, voima, into ja aktiviteetti. Nyt 2010 -luvulla sama tahti kiristysten suhteen jatkui edelleen. Mutta eikö minulta enää löytynytkään sitä puttuvaa osaa, josta ammentaa lisää tehokkuutta, osaamista, taitamista ja nipparan näppäryyttä?

Tuli tunne että aina oli myöhässä, joutui lupaamaan mahdottomia ja tekemään ajattomalla ajalla tehtäviä, joihin olisi tahtonut kunnolla perehtyä, uppoutua vaihtoehtojen maailmaan, etsiä parempaa kuvakulmaa ja katsastaa tekstien asettelut vielä kerran ja kokeilla jotain toista lähestymistapaa. Mutta siihen ei yhtäkkiä ollutkaan enään aikaa. Tehtävät tehtiin rutiinilla, kaavojen mukaan, samalla lailla, ilman suurempaa luomiseniloa, joka aiemmin siivitti toimiani. Huomasin kokoajan joutuvani perustelmaan tekemisiäni sanoilla, jotka minulle annettiin, joita en aina itsekkään uskonut. Katosiko minulta taito ja kyky tasapainoilla, vai vaadittiinko minulta mahdottomia, mahdottomalla aikataululla? 

Näitä ajatuksia nousi mieleeni kun luin Hesarin kuukausiliitteen juttuja Nokian noususta ja laskusta, Nokilaisten kertomuksia siitä miten asiat meni heidän mielestään. Mitä tehtiin oikein, mitä väärin, missä vaiheessa kasvu muuttui negatiiviseksi tekijäksi luovuuden ja innovatiivisuuden sijaan.

Oli niin tai näin, tämä pysähdys ja vuorotteluvapaa tuli osaltani juuri oikeaan hetkeen. Tätä pysähtymistä tarvitsin pystyäkseni katsomaan uusin silmin sitä mitä olin saanut aikaan ja mitä haluan saada aikaan. Että huomaisin mikä on mahdollista tai mahdotonta, mihin kannattaa ja haluan satsata ja mikä asia jää merkityksettömien asioiden pinoon. Reilu puoli vuotta meni pään sisuksen selvittämiseen, ei-tietoiseen pohdintaan, jonka sydän jo kai tiesi aikaisemmin. 

Ja nyt on hyvä hengittää. Raikas vuoristoilma on tehnyt tehtävänsä ja rakkaus tuohon metsien mieheen lopullisesti vahvistanut sen että eteenpäin on mentävä ja tahdon mennä. Mutta Herakleitoksen sanoin:

Et voi astua kahdesti samaan jokeen, uudet vedet siinä jo virtaavat.

Niitä uusia vesiä täällä tutkailen, enkä kadu hetkeäkään että näin tapahtui, tietäen että elämä ei ole pelkkää rusuilla tanssimista, vaan välillä jopa niiden ruusunpiikkien löytymistä. Mutta silti tahdon jatkaa tätä matkaa...... innoissani, luottavaisena ja sen ilon ja elämisen riemun löytäneenä, jonka hetken aikaa luulin jo kadottaneeni.