Facebook-sivulleni oli julkaistu seuraava video:

http://www.viikonloppu.com/?p=50640

Se pysähdytti, tehokkaasti ja jäin miettimään omaa some-käyttäytymistäni.

Olen perustellut itselleni ja muillekin netti-kirjoitteluani sillä, että ystäväni tahtovat kuulla mitä minulle täällä saksassa tapahtuu. Nyt huomasin jääväni pohtimaan vuorovaikutteisuutta. Se että kirjoitan juttujani, toki saa lukijoita, tykkäyksiä ja jopa kommentointiakin silloin tällöin. Mutta aito vuorovaikutus tuntuu puuttuvan, homma on kuitenkin aika kasvotonta ja kaiulle huutamista. Lisäksi huomaan kaipaavani sitä aitoa vuorovaikutusta. 


Nuorempana tulistuin useampaan kertaa kaupassa, kun olin jonottanut kauan aikaa kassalle ja vihdoin päästessäni kassaneidin eteen, soi vieressä oleva puhelin, kassaneiti vastaa siihen ja alkaa selvittää puhelimessa olijan kysymystä. Silloin jätin ostokset tiskille ja lähdin kaupasta sen saman tien. Koin, tuon puhelimitse tulleen kyselijän etuilevan ja minut asiakkaana ohitettiin tylysti, eli en saanut sitä palvelua johon olin mielestäni oikeutettu.

face-normal.jpgTämän some-käyttäytymiseni kanssa on hieman samalla tavalla. Niin kauan kuin kirjoitan vain omaksi huvikseni, kaikki on ok ......mutta miksi se pitää julkaista? Miksi on tärkeää kertoa kaikille, satunnai-sillekin lukijoille, mitä minulle eilen tapahtui tai jopa se, ettei oikeastaan mitään tapahtunutkaan?

blogi-normal.jpg

Kuitenkin on myönnettävä että on ollut kivaa näprätä kömpelön blogikäyttöliittymän parissa, oppien sen omituisuuksia ja samalla on tullut valokuvattua ihan tavallisia, arkipäivän tilanteita. Mutta kai voisin niin tehdä ilman jatkuvaa esilläoloakin?


Olenko jäänyt some-koukkuun?  Onko minusta tullut sosiaalisen median huomion kalastelija, joka pyrkii tyydyttämään kuvittelemansa tarpeen lukijoidensa elämissä? Onko aika ottaa seuraava askel?

Niinpä muutan tapojani, teen jälleen kerran pyörähdyksen, sillä vierivä kivi ei sammaloidu...... tai ainakin niin väitetään. Yritän ottaa siitä selvää, omalla tavallani. 


Tähän loppuvat päivittäiset blogimerkintäni. Koskaan, ei pidä sanoa, ei koskaan, joten varmaan tänne joissain suurimmissa mutkissa ja mullistuksissa jotain jälleen kirjoitan, mutta sillä välin. 

Ne ihmiset, joiden kanssa tahdon ja haluan viestitellä kyllä tiedän ja heidän osoitteet on sähköpostiohjelmaani tallennettu. Ja ne, jotka sieltä vielä puuttuvat, toivoisin sinne löytäväni. Osoitekirjaani kun mahtuu vielä monia henkilökohtaiseen kirjeenvaihtoon halukkaita ystäviä ja sukulaisia sekä tuttavia. Heille kirjoitan henkilökohtaisesti ja samalla lailla saan heidän postinsa minulle tarkoitettuna, henkilökohtaisena kirjeenä, en vain yhtenä postituslistan jäsenenä. Sitä kautta saan sitä vuorovaikutteisuutta jota olen huomannut kaipaavani. Tällaisia kontakteja tahdon lisää. 

s%C3%A4hkis-normal.jpg