Kaksi ja puoli vuotta sitten elämäni muuttui kertaheitolla. Se oli se klassinen lause "Meidän tarttis vähän jutella...." ja eroonhan sellaiset aloitukset johtaa. Yks kaks olinkin kaksin kattini kanssa ja opettelin uutta tapaa hoitaa arki ja kaikki sen asiat.

Muutos oli nopea, mies muutti ulos viikossa ja lopullinen pesäero tehtiin alle kuukaudessa. Hyvät ystävät ja sukulaiset riensivät apuun ja auttoivat aloitamaan uuden vaiheen elämässäni. Kaikenkaikkiaan se oli isojen itkujen, suurten pettymysten, itsesyytösten ja masennuksenkin aikaa. Samaan aikaa töistä oli osa-aikalomautus joka sekin söi itsetuntoa.

Mutta siitä selvittiin läheisten ja ystävien tuella ja alkoi armoton deittailu tähtäimenä aluksi ihan vain oman itsetunnon kohotus, mutta toki myös mukana se toive, että josko se uusi rakas sittenkin vielä löytyisi, sillä en ollut vielä valmis heittämään pyyhettä kehään ja jättäytymään vanhaksi piiaksi. Tapasin uskomattoman määrän miehiä, osa jopa sinkkuja, iso osa karanneita tai omia kuvioitaan pyörittäviä helppoheikkejä. Mutta "sitä oikeaa" ei vain tullut eteen.

Luulin jo kaiken kokeneeni ja olin luovutamassa kun yhtenä yksinäisenä, tylsänä lauantai-iltana heitin parrasvaloihin viestin jossa ihmettelin miksi kukaan ei tahdo jutella, sillä profiilini vilisi vierailijoita, ilman mitään kommenttia tai yhteydenottoa. Siitä se sitten lähti...... tuli metsien mies, savolainen rantarosvo, leskimies kaukaa saksan metsistä ja aloitti piirityksen. Olin täysin vastaan koko ajatusta ja sanoin etten lähde mihinkään kaukosuhteisiin, nou way.

Ja nyt kaksi kuukautta myöhemmin rantarosvo on ehtinyt kosia, pujottaa sormeeni kultaisen kehrän, esitellyt ja esitelty lähipiireille, hurmannut, saanut rakastumaan ja suostumaan muuttoon keskelle saksaa. Ajoittain itsekin ihmettelen miten tässä näin kävi, mutta kaikki oli jotenkin niin selvää lähes alusta lähtien......kunhan luovutin ja annoin rakkaudelle mahdollisuuden.

Suhteemme siis alkoi nopeasti mutta monta kertaa hitaammin, kuin edellinen loppui ja mitä tekee lähipiirini. On kauhuissaan, kipuloi, kiemurtelee ja maalailee seinille uhkakuvia siitä mitä kaikkea kamalaa voikaan tapahtua ja todistelevat kuinka vähintään vuosi pitää seurustella ennenkuin naimisiin menosta voi alkaa puhumaan. Missähän artiklassa tuollainen mainitaan, onko olemassa sääntöjä ja ohjeita miten seurustella, missä ajassa edetä ja aloittaa yhteiselämä?

He olivat tukenani silloin kun minulla meni huonosti, kun olin palasiksi revitty ja tarvitsin ihan fyysistäkin apua selvitä arjen haasteita ja taloudellisista vaikeuksista. Ja nyt kun olisi ilon ja juhlan aika ja kun kaipaan ja tarvitsen heitä ihan yhtä paljon iloitsemaan onnestani, he pelokkaana vetäytyvät nurkkien varjoihin, peläten onneani.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Miksi onnea ei saisi jakaa samoin kuin murhettaan. Miksi kehitellään jotain kriteerejä miten suhteiden tulisi syntyä, missä aikataulussa edetä ja tehdä isoja päätöksiä? Olen elänyt elämääni hyvinkin järkevästi ja huomioiden aina kaiken mahdollisen ja menettänyt sen silti. Nyt päätin että antaa palaa, nyt nautitaan kun on nautinnon aika, järjenääntä unohtamatta.

Tässä iässä en enää tahdo odottaa muiden hyväksyntää, mutta en tahdo loukata enkä menettää heidän yhteyttään. Mutta mitä pitäisi tehdä?  Perua kaikki ja jäädä taas istumaan yksinäisiä iltoja kaksin kissan kanssa odottaen "armopaloja" läheisiltä kun heidän aikatauluistaan minulle riittää aikaa? Ei kiitos, tämän onnen aion vastaanottaa, vaikka se saattaisi osoittautua hetken huumaksi, silti sen tahdon kokea.