Syksyllä 1996 koin yhden elämäni isoista elämänmuutoksista. Ostin kaksion Kalliosta ja sain elämäni ekan kerran oman erillisen makuuhuoneen, keittiön, parvekkeen JA parisängyn. Se sänky dyykattiin vintin käytävältä taloyhtiössä, jossa vanhempani silloin asuivat. Talonmieheltä vielä varmistettiin että se oli "dyykkaus-luvallista" kamaa ja niinpä kamala rautahötiskö irto-lauta-pohjalla muutti mukanani Vaasankadulle. 

Seitsemaen_veljestae.jpg

Samana päivänä kun kävin allekirjoittamassa niin osto- kuin lainapaperitkin, aloitti Ulla-äitini kutomisen.

Langaksi hän valitsi mieli-lankansa "7-veljestä" ja urakka alkoi. 

Hän kutoin minulle parisängyn päiväpeitteen tilkkutäkki tyyliin, 30x30 sentin paloista. Lopuksi hän kutoi reunoihin yhtenäiset alueet ja siitä tuli hieno! Olin liikuttunut kun tupaantuliaisissani vanhempani sen minulle lahjoittivat. Tunsin äitini rakkauden ja välittämisen sen jokaisessa silmukassa ja pistossa.... ja ne tuntuu siellä edelleenkin.


Ja kuinka monta monituista kertaa tuo ihana peitto onkaan minua lämmittänyt. Aina silloin kun kylmä on kirpaissut, olen sen taas kaivanut esiin ja levittänyt täkin päälle tuomaan kaipaamaani lisälämmitystä. 

Esimerkiksi silloin, kun saavuimme saksaan muuttokuormani kanssa, oli täällä vastassa viileän kalsea talo, +15 astetta, kello oli jotain klo 4 aamuyöstä, joten mitä tehdään. Öljykattila täysille ja muuttokuormasta tähdellisimmät kamat sisään...... Piksu kuljetuskopassa, kylmälaukku ja villapeitto. Se kainalossani kiipesin uuden kotini yläkertaan isännän kantaessa Piksua edelläni. Kaivauduimme kalsean viileään petiin, levittelin sinisen villapeiton päällemme ja kuin taikaiskusta äiti oli läsnä, tuoden lämpöä ja rakkautta meille kylmästä kärsiville.

Voi sitä symboliikkaa mitä siinä hetkessä oli ja vieläkään en pysty sitä ajattelemaan ilman kyyneleitä silmissäni. Sittemmin aina kylmien ilmojen yllättäessä olen kaivanut tuon sinisen rakkauspeiton esiin, levitellyt sitä milloin itseni, meidän molempien tai elukoiden päälle, tuomaan sitä ainutlaatuista lämpöä, jota vain se voi tuoda.


Mutta aikojen saatossa sininen villapeitto on kokenut kovia. Vaasankadulla turkiskuoriaiset, nuo Helsingin vakiotuholaiset, tekivät urakalla tuhojaan sen kudelmaan. Lisäksi ensimmäinen kissani Maisku rakasti tarpoa sitä sitä seurauksella että siihen tuli valtavasti lankalenkkuja, kynsien tarttuessa kudelmaan hieman turhan tehokkaasti.

Kumpikin meistä on siis omat kolhut kokenut ja elämää nähnyt, mutta vielä on paljon nähtävää, niinpä Erbeen muuton jälkeen aloin sinisen peiton entistämisen ja paikkailun.

En ole mikään mestari-koruompelija, enkä parsin-ammatilainen alkuunkaan. mutta pääasia eli reikien kadottaminen minulta kyllä onnistuu. Niinpä tartuin rohkeasti isoon urakkaan. Aloitin niistä pienimmistä reikäsistä ja lopulta kävin sen suurimman noin käden kokoisen aukkon kimppuun, joka lähes keskellä peittoa irvisteli.

Useampaan otteeseen korjausurakan välillä kannoin peiton lämmikkeeksi makuuhuoneeseen, jatkaakseni taas sopivassa hetkessä sen korjausta ja viimein tänään se tuli valmiiksi.

P2100283_2.jpg

Lankavalikoimani nyt on vähän mitä on, mutta elämää se on nähnyt ja se näkyy :)  

P2100286_2.jpg

 

Aikoinaan äitini on omin kätösin kirjaillut peiton kulmaan sen valmistumisvuoden, ja vielä se kirjailu on voimissaan ja muistuttaa niin paljosta.

Vielä kun keksikin miten saan nuo kissankarvat siitä pois, toimisiko imurointi?

 

Toisaalta... kannattaako niistä huolehtia, kun ainakin Hertta tuntuu viihtyvän korjatun peiton pehmeydessä ;) 

P2100287_2.jpgP2100290_2.jpg