Aina joutuessani oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, huomaan ärtyväni, muuttuvani itkuherkäksi ja masennuksen musta peikko odottaa vasemman olkapään takana. Näin oli eilen, kun kiire tavoitti minutkin. 


Isännällä on tosi huippukiireistä aikaa, hän singahtelee sinne ja tänne, puhelimet soi, ihmisiä ramppaa oven takana ja kone vaatii huoltoa vieden osan arvokasta työaikaa. Ja minä olen voinut vain tukea häntä antamalla kodin olla se levon ja rauhan paikka. Ruokkimalla ja hoitamalla puhdasta ylle. Mutta eilen tuli tilanne jossa minuakin tarvittiin kiireen taltuttamiseen.

Minulla oli aamusta lähtien oma, rauhallinen flow-tilaan perustuva päiväsuunnitelma, jollainen rytmi mulla täällä on muodostunut ja josta nautin. Oli pikkuhiljaa tarkoitus hoitaa alakerran imurointia, lattioiden pesua, kattien pottien putsausta, yleistä "paskan tasotusta" ja pääsiäisen ajan tekstiilien esiinkaivamista ja silittelyä. Mutta ei se niin mennytkään.....


toimisto-normal.jpgIsäntä soitti metsästä ja kiireisesti tarvittiin yksi lasku maailmalle, ennenkuin Paroni se ja se lähtee pitkälle lomamatkalle. Tiedän mistä laskupohjat löytyy ja isäntä puhelimitse auttoi minulle vielä hebreaa olevien mutkien kohdalla ja lopulta lasku oli valmis. Ei muuta kuin faksaamaan, jossa menikin sitten melkein puolitoista tuntia. 

Paronin asioita ja laskuliikennettä hoitavan miehen puhelin oli varattuna jatkuvasti, emäntä ilmeisesti juoruili ja aina kun sain sinne lopulta yhteyden, rouva vastasi puhelimeen EIKÄ kytke-nyt faksia päälle, vaikka varmaan kuuli faksi-ujelluksen luurista. Toistuvasti, toistuvasti ja toistuvasti yritin saada laskua lähtemään siinä onnistumatta.                                      KUVITUSKUVA

Turhauduin ja tuskastuin. Mikään, ei sitten niin mikään mennyt niinkuin olisi pitänyt, en ymmärtänyt yhden laskun kaikkia osioita, jotka saksaksi ja matikaksi kertoivat mistä laskutamme ja minkä verran. Tunsin itseni todella tyhmäksi, avuttomaksi kanamaiseksi naiseksi, jota pitää kädestä pitäen avustaa että selviäisi pienestä sihteerihommasta. Teki mieli huutaa ja ulista kilpaa tuon penteleen faksin kanssa :(

Viimein isäntä sai tuon miehen kiinni ja paikalle napsauttamaan faksin päälle, ja homma alkoi pelittää. Mutta ei tässä vielä kaikki.  


Rubinjo oli sillä aikaa alakerrassa onnistunut saamaan itsensä uuvuksiin ja piiloon keittiön kaapin alle, kauas, sinne äärimmäiseen kulmakaapin nurkkaan. Kesti   
k a u a n
   ennenkuin sen sieltä edes löysin ja monen monituista epätoivoista yritystä ennenkuin sen sieltä sain pois. Loppusuoralla meitä makasi pienen keittiön lattialla minä, Manu ja Hertta, kaikki yrittäen saada Rubinjoa näkyviin. Vaikka elukoiden tarkoitus oli auttaa, ne enemmänkin häiritsivät jo kipupisteen tuolle puolelle noussutta tilannetta. Eikä oven suussa Armaalle poksuva ja sähisevä Piksu mitenkään tehnyt tilanteesta helpompaa. 

Loppupäivä oli samanlaista sinne tänne sinkoilua, laskin käyneeni yläkerrassa kuusi kertaa, joten jalkani jo rukoilivat armoa kun sinne illalla vikan kerran kiipesin. Että mä niin odotan yhteen kerrokseen muuttamista ja tätä ainaista väärässä paikassa olevien tavaroiden etsimistä. 

Ja vaikka kovasti on suunnitelmia ja toteutumiakin tulossa, niin silti huomaan ärtymyksen nostavan päätään, on taas se päivä jolloin en jaksaisi odottaa, ja itkettää vain tää kaikki sähläys ja säätäminen. EI hyvä aamu :(


kivi%C3%A4-normal.jpgTaivaan ranta hehkuu punaisena ja aurinko tekee nousuaan.

Mitä ne sananlaskut sanoikaan aamuruskosta, tuleeko tästä toinen paska päivä vai onnistuisinko saamaan takaisin sen kiireettömän, rauhallisen, sielua hoitavan olotilan, jolloin mikään ei ollut mahdotonta, jolloin itsetunto oli kohillaan ja elämä hymyili? Jään sitä kehittelemään ja etsin sen zeniläisen rauhan sisältäni, jota eilen häirittiin ......

......hammmmmmm......