Netissä törmäsin tällaiseen tutkimukseen http://www.tekniikkatalous.fi/tyoelama/epaonnistumisia-ei-siedeta-pomot-muita-armollisempia-itselleen-6622666 ja se nosti pintaa tunteita ja ajatuksia, joista tämä blogin-päivitys kumpusi.


Kun elämä tuli ja yllätti kesällä 2013 en tiennyt, arvannut enkä edes uskaltanut miettiä mitä tästä oikein seuraa. Ensimmäinen vuosi täällä saksassa meni tottakai huumassa, mutta nukuin myös todella paljon. Nukuin pois univelkoja, stressiä, kauhua, itkua, ikävää, pelkoa, pettymyksiä, suuttumusta ja ihan vain tavallista unen tarvetta. Vuoden kuluttua alkoi yöunen tarpeeni tasaantumaan ja ajattelin että nyt se on sitten käsitelty, edellinen elämä, pettymykset, epäoikeudenmukaisuudet ja muut. Mutta eihän se niin ollut.

15032194_1089524887811486_69680382878559Nukuin hyvin ja täyteläisesti mutta en nähnyt unia kuin harvakseltaan ja niistäkin muistin vain pieniä tunnelmakuvia. No, kerrankos sitä unia ei muista ajattelin, mutta samalla ihmettelin että mitä kulloinkin muistamani tunne tarkoitti. Miksi itken unissani ja herään silmät märkänä? Miksi tappelen vastaan hirviöitä, entä mitä tarkoittaa ne oudot välähdykset vanhoista työkuvioista? Olenhan onnellinen, rento ja rauhallinen, mutta annoin asian olla ja alitajunnan tehdä sen mitä sen tehtävä on.        (Kuva lainattu Facebookista)

Kolmannen vuoden aikana, eli viime syksynä aloin muistaa näkemiäni unia. Toistuvasti niissä seikkailivat entinen työympäristöni ja esimiehiäni vuosien varrelta. Esimiesteni roolit olivat vain ihan sekaisin ja unissani he esittäytyivät milloin minkäkinlaisissa rooleissa. Tajusin edelleen käyväni läpi niitä kaikkia ”ruuhkavuosiani”, jolloin työtä tehtiin jatkuvalla syötöllä, taisteltiin asioiden puolesta joihin ajoittain oma uskokaan ei yltänyt, mutta uskollisuus työnantajalle oli vahva ja sai aikaan sen että kynttilä alkoi palaa kummastakin päästä.

Viimeisimmät uneni ovat olleet täynnä entisiä työtovereitani, esimiehiäni, yhteistyökumppaneita ja asiakkaita, ja unien fiilis on ollut hymyilevä, kiva ja täynnä hassuja seikkailua. Yöstä toiseen seikkailen teidän kaikkien entisen elämäni ihmisten kanssa milloin missäkin. Sannan kanssa käytiin muutama yö sitten sirkuksessa ja viime yönä seikkailin Urven ja Jarmon perheiden kanssa pitkin Kallion katuja. Aamulla heräsin hymy huulillani naurun kera, kun muistelin mitä unissani olikaan tapahtunut. Nyt uneni ovat valoisia, raikkaita ja täynnä iloa sekä naurua.


Niinpä nyt uskallan vihdoin sanoa sen ääneen. Kesäkuussa 2013, olin muutaman millin päässä burnoutista. Olin henkisesti ja fyysisesti todella huonossa kunnossa ja voin monella tapaa huonosti. Hakkasin päätäni seinään, niin ammatillisesti kuin yksityishenkilönäkin ja vain sitkeys piti minut pystyssä. Työkuntoani koeteltiin henkisesti julmalla tavalla ja avuksi kävin työpsykologin vastaanotollakin juttelemassa ja peilaamassa ajatuksiani siitä mitä oikein tapahtuu, on tapahtunut, tulee tapahtumaan.

Keikuin jollain käsittämättömällä tavalla sillä veitsenterällä joka oli eteeni kasvanut. Varmaan olin itse ollut osa sen kasvattamista, mutta nyt jälkeenpäin asiaa tarkastellen, koin myös paljon kohtuuttomuuksia ja lisäksi tämä herkkyyteni aistia ja tuntea ei enää vain istunut nyky-työelämän vauhdikkaaseen menoon.


Jokainen kokee asioita omalla tavallaan, oman kokemusmaailmansa kautta ja vaikka kuvittelin jo tuossa vaiheessa olleeni ”kaiken nähnyt ja kokenut”, ei niin ollutkaan ja se vahvuus joka oli kantanut minut läpi vastoinkäymisten, loppui.

Mutta elämä kantaa ja minun onneni oli ja on rakkaus. Se antoi voimaa ja uskallusta repäistä itseni irti siitä, joka sairastutti minua koko ajan enemmän. Uskalsin astua ulos siitä oravanpyörästä ja hullumyllystä joksi koin työni silloin.

Minulla se koko pakka meni sitten uusiksi, maa vaihtui, tuli uudet tuulet ja kuviot ja en voisi olla tyytyväisempi. Ilman kaikkea kokemaani ”kurjuutta”, en olisi ollut valmis lähtemään tälle polulle jonka elämä eteeni asetti.

Kiitos Kohtaloni, vaikka olisi sen vähän vähemmällä "kidutuksella" voinut hoitaa.


Jälkikirjoitus:

Kun v. 1992 kaaduin jäisellä kadulla, murtaen oikean käteni pahasti, jäi elämästäni iso osa taakse kun lopetin kuoron. Jälkeenpäin olen todennut että kaipaan edelleekin laulamista ja ennenkaikkea laulamista äänissä. Mutta en tippaakaan kaipaa sitä yhdistyselämää sen kaiken ympärillä, johon aina hukun ja kadotan itseni, uuvuksiin asti.

Nyt jätettyäni tstotyön sekä graafisen- ja projektisuunnitelun taakseni on pakko todeta samoin. Kaipaan edelleenkin valtavasti sitä itse työtä. Niitä ihania kirjojen ja julkaisujen taittoja, esityskaavioiden ja diojen sekä  esitteiden tekoa, kuvien etsintää, graafisten ratkaisujen etsimistä ja löytämistä, sitä hullua luovuutta joka aina välillä päästettiin irti tiukkojen ohjeiden hallisemassa yritysmaailmassa. Mutta mulla EI ole ikävä avokonttoria, eikä sen hälinää ja sähläystä, sekä jatkuvien YT-neuvottelujen henkisesti vaurioittamaan elämää, kun tuntuu ettei mikään riitä.

Pitäskö mun vihdoinkin siis tajuta, että sosiaalinen erakko sisälläni ei taivu kaikkeen, vaikka kuinka niin tahtoisin.