Puolivuotta sitten, heräsin aamulla veljeni talon yläkerrassa peltikattoa vasten ropisevaan sateeseen. Käperryin tulevan mieheni kainaloon ja hiljaa kuiskaillen herittelimme toisiamme tuohon tärkeään päivään.

Ja nyt siitä aamusta on jo puoli vuotta :)

Muistan elävästi tapauksen kun kävimme viikkoa aiemmin tapaamassa vihkipappiamme, ja hän tutustui meihin kyselemällä asioita eri puolilta. Kuullessaan että me olemme asuneet jo vuoden yhdessä, hän totesi "Otitte sitten hieman varaslähtöä" ...... meinasin purskahtaa nauruun, sillä kuka enää nykyään "odottaa" vihkimistä, asuakseen saman katon alla, mutta ehkä se kirkonmiehenä hänelle oli jotenkin itsestäänselvä asia, sillä leikkiä hän ei tuossa hetkessä laskenut........ vai laskiko?!?!  

Itse hääjuhlastamme minulla on vain hyviä muistoja. En ole koskaan nauttinut keskipisteenä olemisesta mutta tuona päivänä ja noina hetkinä, se tuntui olevan luonnollisempaa kuin ikinä. 

Lähelläni oli kaikki minulle tärkeät ihmiset joiden kanssa halusin tuon päivän ja nuo hetket jakaa. 

Järjestelyt sujuivat juuri niin kuin halusimme niiden sujuvan ja ihmiset viihtyivät aamuyöhön asti. Saimme meidän näköiset juhlat ja siitä olemme tyytyväisiä. Me ei olla mitään illanvirkkuja ja silti yllätimme itsemme vielä kolmen jälkeen juhlimasta hääpäiväämme. 

Häävalssi tanssittiin, karaokea laulettiin, viiniä ja muita virkistäviä juomia nautittiin. Kun aamun valjetessa kävelimme asuntoautollemme olimme onnea tulvillaan.

Noiden ihanien päivien jälkeen palasimme arkeen ja ne vastoinkäymiset alkoi.....

Niitä riitti kaikilla rintamilla ja samaan aikaan uuden kotimme remppa teetti töitä jatkuvalla syötöllä ja yllätyksiltä ei siinäkään hommassa vältytty.

Marraskuu oli kuukausista julmin ja surullisin.

Koiramme Manu joutui auto-onnettomuuteen ja ennusteet selviämisestä olivat huonoja. Tehtiin iso leikkaus ja siitä toipuminen on ollut pitkällinen prosessi. Mutta Manu Mahtava näytti kaikille ja on nyt viittä vaille terveiden kirjoissa.

Ja samaan syssyyn ilopillerimme, vain puoli vuotias kissatyttö Mysti jäi auton alle ja kuoli saman tien. Suru, jota en vieläkään ole pystynyt käsittelemään, sillä niin äkillinen tapahtuma se oli. Syytän itseäni etten pitänyt parempaa huolta jne. mutta silti en Mystiä takaisin saa. 

Näiden vastoinkäymisten jälkeen ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin saada uusi koti niin pian kuin mahdollista jonkinlaiseen muuttokuntoon. Ja näin tapahtui.

Kahdessa viikossa oli muutto suoritettu ja uusi aika alkoi Huittisten huushollissa.

Kaiken tuon edellä kerrotun aikana en kuitenkaan hetkeäkään ole katunut tekemiäni päätöksiä.

Rakkaus on kantanut meidät yli näiden tiellemme osuneiden vaikeiden hetkien, remontti-stressistä huolimatta rakkautta edelleen riittää ja ymmärrystä toisen erilaisuuteen..... ja edelleen se sama vahva ja lämmin tunne tuota savolaista rantarosvoa kohtaan kasvaa ja voi hyvin.

Ich liebe dich!